Elokuva tarinoiden takana

7.10.2023

Jälkikäteen on helppo nähdä, etten ollut koskaan kovin kiinnostunut tarinoiden kertomisesta. Kun nuorena aikuisena löysin itseni elokuvan tekijänä ja katsojana, huomasin saman: minusta elokuvissa eivät olleet kiinnostavinta tarinat vaan elokuva itse, se miten kameralla voidaan vangita hetkiä, tunnelmia ja ajattelua. Jollain tavalla tarina tuntui olevan aina tiellä.

Opiskeluaikana oivalsin, että ongelma on juonessa, joka on yleisin tarinoiden kertomisen väline elokuvassa. Oppikirjan mukainen aristoteelinen elokuva houkuttelee katsojan jännittämään, mitä tapahtuu seuraavaksi, kun elokuvalle olisi ominaisinta näyttää, mitä tapahtuu juuri nyt – tai kenties pysäyttää katsoja pohtimaan, mitä tapahtui juuri äsken.

Huomasin, että peruskoulussa, lukiossa ja ammattikorkeakoulussa – ja tietysti elokuvien katsojana vapaa-ajalla – minut on opetettu tekemään ja katsomaan juuri tietynlaista elokuvaa juuri tietyllä tavalla. Elokuvan muoto-oppi on väkivaltaisen tiukka.

Halusin selvittää, mitä elokuva pohjimmiltaan on ja mihin se kykenee, kun sitä ei kahlita. Mitä on elokuva tarinoiden ja juonen takana? Tähän elokuvien tekeminen oli tietysti paras tie. Sami Pöyryn haastattelussa 10 vuotta sitten kerron ajatuksistani näin: (https://monadifilmi.wordpress.com/2012/03/02/puhutaan-elokuvasta-ismo-kiesilainen/ )

”Tarina on ikävintä, mitä elokuvalle voi tapahtua. Se kahlitsee käsikirjoittajan kädet, ohjaajan kädet ja se kahlitsee kameran. Oikeastaan se on kahlinnut koko tuotantoprosessin synopsiksesta elokuva-arvosteluihin. Se kahlitsee katsojan, joka luulee aina katsovansa tarinaa. Se on kahlinnut minutkin, ja oikeastaan koko sen 12 vuotta, jonka olen aktiivisesti harrastanut elokuvaa, olen pyristellyt tarinalta karkuun. Onnistumatta.”

Tämä matka jatkuu edelleen, elokuva elokuvalta. Esimerkkejä matkan vaiheista ovat myös Unican kilpailussa palkitut elokuvaryhmämme teokset. Ne ovat tietysti elokuvistamme muodoltaan sovinnaisimpia, koska sellaiset valitaan kilpailuihin. Kerron seuraavassa lyhyesti, miten olen näissä projekteissa yrittänyt tehdä elokuvien sisälle tilaa elokuvalle.

Normaaliperusviiva (2. palkinto UNICA 2008)

Tämä on elokuvistamme tarinallisimpia, mutta ei suinkaan muodoltaan aristoteelinen. Tämä sijoittuu vaiheeseen, jossa olimme tehneet kerronnallisesti hyvin yhtenäisiä, kuviltaan ja ääniltään yhteensulautuvia elokuvia. Kenties niitä voisi pitää elokuvallisina. Päätimme kuvaajan kanssa tehdä tarkoituksellisesti eron aiempaan, ja kokeilla, miten kohtaukset ja kuvat voisivat erottua toisistaan selkeämmin omikseen. Yksi keino oli kuvata pitkiä kuvia, jotka antavat katsojalle rauhaa pysähtyä elokuvan ääreen. Musiikkia käytimme säästeliäästi.

Seikkailu, episodi Kauppakeskus (3. palkinto UNICA 2011)

Tämä on yksi jakso episodielokuvasta, jossa kaksi lasta lähtee palauttamaan metsästä löytämiään pulloja kauppakeskukseen. Meno- ja paluumatkalla kohdataan kaikenlaista. Vaikka elokuvan runkona on juoni, kohtaukset ennemmin käsittelevät ajatuksia ja havaintoja kuin kuljettavat tarinaa. Emme halunneet saada katsojaa jännittämään, mitä tapahtuu seuraavaksi, vaan pohtimaan kohtausten asetelmia.

http://www.mystinenportaali.com/iat/seikkailu/seikkailu_katso_elokuva.html

The Boy with the Eternal Truths (kunniakirja UNICA 2012)

Nyt yritimme entistä enemmän torjua kuvakerronnan pakkoja, erityisesti jatkuvuutta. Teatterista elokuvataide on saanut invalidisoivan perinnön, jonka mukaan kohtauksen sisällä aika kulkee tasaisesti ja katkeamatta. Siksi ajattelimme jokaista kuvaa omana hetkenään, joka ei välttämättä ole saumattomasti kiinni edellisessä. Haimme inspiraatiota mm. Terrence Malickin vapaasti vaeltavasta kamerasta.

http://www.mystinenportaali.com/iat/theboywiththeeternaltruths.html

Punainen muovipussi (2. palkinto UNICA 2019)

Elokuvataide on minusta parhaimmillaan aina jonkinlaista taikuutta, jonka äärellä hämmästyy ja ihmettelee. Populaarielokuvassa eteenpäin nojaava suspenssi on korvannut tämän tunteen. Punaisessa muovipussissa teimme tarkoituksellisesti juonellista ja muodoltaan ehkä jopa klassista elokuvaa, johon lainasimme elementtejä elokuvista, joiden äärellä olemme itse fasinoituneet. Vaikka juoni kulkee eteenpäin, katsoja houkutellaan ensin ihmettelemään sitä, mitä juuri nyt tapahtuu. Minua kiinnosti erityisesti, miten kuvata elotonta niin, että se tuntuu elävältä. http://www.mystinenportaali.com/iat/punainenmuovipussi.html

Metsässä haukkuu koira (3. palkinto UNICA 2023)

Viimeisin elokuvamme syntyi mielikuvasta, jossa koira karkaa metsään. Tämä mielikuva oli kuin kysymys, johon etsimme vastausta. Mitä tapahtuu, kun koiran omistaja, ihminen, joutuu seuraamaan koiraa metsään, luontoon. Miten metsän säännöt eroavat ihmisen rakentaman arkiympäristön säännöistä? Millaista on, kun asioilla ei ole nimiä? Ajattelimme ja kuvasimme luontoa kehollisena kokemuksena. Käsikirjoittaessa ja kuvatessa pohdimme, miltä metsä tuntuu iholla ja mielessä. Emme halunneet vastata kysymykseemme kertomalla tarinaa vaan antamalla kokemuksellisen vastauksen elokuvan omilla keinoilla. Osuvasti tämä elokuva saikin FVL:n tuomaristolta moitteita epäaristoteelisesta kerronnastaan. Se kertoo juuri siitä elokuvan muoto-opin jäykkyydestä, jonka haastamista aiomme jatkaa.

http://www.mystinenportaali.com/iat/metsassahaukkuukoira.html⁠⁠⁠⁠⁠⁠⁠

Ismo Kiesiläinen
Ihmiskunnan ainoa toivo -elokuvaryhmä